Onnettomuudestani on ehtinyt kulua nyt muutama viikko. Maanantaina tuli lääkäreiltä lupa, että saan käyttää jo vähän puhelinta ja tietokonetta. Vaikka en vielä pysty osallistumaan harjoituksiin, niin oloni tuntuu päivä päivältä paremmalta.
Itse onnettomuudesta en muista mitään. Muistan vain, kun istuin taksiin matkalla kotiin ja seuraavaksi heräsin sairaalasta. Kysyin mitä oli tapahtunut ja he kertoivat, että olin ollut onnettomuudessa. Hiljalleen tapahtumien kulku alkoi myös selvitä.
Pari päivää olo oli aika väsynyt. Äitini sekä Linda auttoivat ja hiljalleen olo parani, voimistuin ja pääsin kotiin. Sitä useimmiten ajattelee, että loukkaantuminen tapahtuisi treeneissä tai pelissä, mutta mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa ja missä tahansa. Mietin ensin, että miten voi käydä näin huono tuuri, mutta lääkäri muistutti, että olin itse asiassa todella onnekas. Hän on nähnyt vastaavanlaisissa tilanteissa käyvän paljon pahempaa. Täytyy olla kiitollinen, ettei lopulta käynyt pahemmin. Tässä sitä on huomannut kuinka pienestä kaikki on kiinni. Joskus elämä on tällaista.
Nyt kaikki näyttää kuitenkin hyvältä ja täytyy katsoa positiivisena eteenpäin. Yksi sivu elämässä on käännetty taakse ja tässä on hiljalleen aloitettu kuntoutus. Vielä mennään aika rauhassa, kun aivotärähdyksestä on vielä oireita, mutta jotain pientä pystyn jo tekemään. Joukkueen mukaan en vielä pääse, mutta joka päivä tilani kohenee.
Haluaisin kiittää kaikkia, jotka ovat tsempanneet minua tänä aikana. Aika paljon on tullut viestejä ja kiitos niistä. Yksi kirje oli tullut Barcelonan toimistolle, jossa tyttö kertoi olleensa myös auto-onnettomuudessa, mutta on nyt palannut kentille. Tuollaiset asiat tuovat itsellekin lisää voimaa.
Onnettomuudesta tuli hyvä muistutus, ettei kannata murehtia kaikista pikkuasioista. Joskus on tullut vähän turhaan murehdittua kaikenlaista, mutta asiat ovat itse asiassa aika hyvin. Joten muistakaa nauttia joka hetkestä.
Petteri Koponen